SOUNDTRACK OF MY LIFE ja MJAAH-leffa

Lisätty: 30.11.2011

Jatketaan jauhamista edellisestä aiheesta aasin sillalla tämänkertaiseen, eli laskuleffojen soundträkkeihin. Jos laskuleffat ja skedeleffat iski aikanaan suoraan sydämeen, niin täytyy sanoa, että laskuleffojen soundträkit ovat olleet melkein yhtä oleellisessa roolissa. VHS-leffat tosiaan tuli suoraan jenkeistä ja hyvällä tsägällä niissä oli leffan soundtrack, tai levy-yhtiön promo-cd mukana. Se oli suorastaan nerokasta. Meikä eli sitä aikakautta, jolloin leffat oli tosiaan VHS-kasetteja ja vuosia myöhemmin dvd-levyjä.

Mun eka laskuleffa oli kaverin kans puokkiin ostettu Forumin The Resistance, jossa oli messissä levy-yhtiön levy täynnä räppiä. Edellisenä vuonna ilmestyneessä Techical Difficulties leffassa oli myös cd, joka sisälsi reilut 20 biisiä punkkia. Ei varmaan tarvi selitellä, mistä johtui sen aikainen musamaku. Ja se oli sitä konkreettista musiikin aikaa. Jos laskuleffasta löytyi joku hyvä biisi, niin sen jälkeen mentiin kirjastoon ja etsittiin se kyseinen bändi, levy ja tuotanto käsiin ja tutustuttiin siihen. Millencolin, Pennywise, No Use For A Name, No Fun At All, Rancid sun muut tuli tutuksi. Internet ja www ei todellakaan ollu vielä mun kotona siihen aikaan ja sinne pääsi vain koulussa. Kavereiden kanssa vaihdeltiin levyjä ja kasetteja, joita luukutettiin kotisterkoissa, walkmaneissa, ja discmaneissä. Jos nuo pari viimeistä sanaa ei sano jollekin mitään, niin käykääpä ihan googlaamassa.

Siihen aikaan ei paljoa meinaan googlailtu. Kaikki tapahtui niin konkreettisesti kaverilta kaverille tyylillä. Ai, että se oli kyllä klassista aikaa! Ainiin sit tulihan yläasteella vielä ne minidisc-soittimet, mutta ne taisi olla yhtä iso ja siisti juttu kuin kaksraitaverkkarit 90-luvun laman aikaan.

Mun oma musikaalinen hairahdus tapahtui siinä vaiheessa varmaankin kun synnyin. No viimeistään se meni sekavaksi siinä vaiheessa, kun kuulin ekaa kertaa iskän kasetilta Irwinin rentun ruusun ja heti perään Matti-Eskon rekkamiehen. Olin 5-vuotias ja osasin laulaa biisit suurin piirtein ulkoa. Rämpytin kämpillä harjan vartta ja huusin sterkkojen mukana meneen: ”Oon rekkamies. Oon hitto soikoon.” En tiiä, oliko porukat siinä vaiheessa kuinka huolissaan. Totta kai meikä sitte halusi rekkamieheksi, koska isot autot kiinnosti kovin. Ei musta rekkamiestä ikinä tullut edes lähellekään. Ehkä ihan hyvä niin.

Ala-asteella omaksi ilokseni jouduin musiikkiluokalle, vaikka halusin syystä tai toisesta liikuntapainotteiselle luokalle. Sen kolmen vuoden aikana löysin rumpujen soiton ja siitä se ajatus sitte lähti. Sen aikanen musiikkimaku koostui mm: 90-luvun teknosta siihen asti, kun kuulin ensimmäistä kertaa Offspringiä ja Bad Religionia. Ostin kymmenen vanhana Bad Religionin The Gray Race c-kasetin ja opettelin soittamaan muutamaa albumin biisiä kotona nokkahuilulla. Skeittaus ja lumilautailu tuli sitten 11-12-vuotiaana mukaan kuvioihin. Skeittauksen ja lumilautailun myötä tutustuin sitten ajanmukaisesti ”ysäri räppiin”. Omassa kaveripiirissä mm: Wu-Tang Clan, De La Soul, Cypress Hill olivat kovaa kamaa.

Kinos-elokuvat toivat sitten viimeisen silauksen tuohon punkin ja hardcoren tutustumiseen. Kinos 1:sen introssa soi: Manifesto Jukebox: Paralyzed, ja wappulounas pätkässä: Wasted, Pacified by war. Ostin molemmat levyt, enkä kadu hetkeäkään. Niiden myötä tutustuin muihin kotimaisiin bändeihin mm: Endstand, Lighthouse Project, Bolt, St.Hood, Down My Throat. Sen jälkeen tutustuin enemmän ulkomaalaisiin punk/hardcore-bändeihin. Taas yks asia oli johtanut toiseen.

10 vuodessa musiikkimaku on kehittynyt monipuolisemmaksi, eikä tarvi olla enää niin laput silmillä, kuin junnumpana. Nykyään tulee kuunneltua musiikkia ihan laidasta laitaan, lähinnä sellaista, mikä kuulostaa omaan korvaan hyvältä. Eihän huonoa musiikkia kannata edes kuunnella. Kyllähän teini-iän musiikinkuuntelulla, skeittaamisella ja laskemisella on ollut kuitenkin suuri merkitys siihen, mitä musiikkia sitä vielä tänä päivänäkin kuuntelee.

Ja tässä vielä vallan mainio poikittainliukuelokuva viime kaudelta. Mikael Sahti-Kari on tehnyt loistavaa työtä lepakkoluolassaan. Elokuvan laskijakaartikin on yhtä sekasta kuin Tohtori Sykerön henkilöhahmot. Ens kaudella (nähtävästi) jotain ihan muuta, uutta ja mahtavaa. MJAAH