Aren vappaa sana: elämää kommuuniluolassa

Lisätty: 27.10.2011

Vuosi oli 2004, kun aloitimme muutaman halukkaan ystävän toimesta etsimään kausiasuntoa Rukalta. Hyväksi onneksemme saimmekin sellaisen. Asuimme ensimmäisen kauden rivitalossa, jossa oli noin 60 neliömetriä.

Kämpässä oli kaksi huonetta, keittiö, pesuhuone ja sauna, eikä siellä todellakaan ollut mitään huonekaluja. Ne olivat siihen aikaan hiukkasen yliarvostettuja. Lattiat oli vuorattu molemmissa huoneissa patjoilla. Pojat asustelivat sulassa sovussa toisessa huoneessa ja tytöt toisessa. Patjojen lisäksi lattialta löytyi kiitettävä määrä hiekkaa ja pölyä. Hiekat oli roudattu suoraan läheiseltä rannalta. Siltä se ainakin näytti. Ristimme kommuunin jo ensimmäisenä vuonna möykyläksi. Meno oli rajua, mutta niinhän se oli Rambokin.

Itse olin tuohon aikaan 17-vuotias ja porukan nuorin. Kävin Rukalla tuohon aikaan vain viikonloppuisin, koska olin lukiossa ja halusin kantaa korteni kekoon opiskelujen osalta. Kolmannen mökin aikaan vuonna 2006 kirjoitin ylioppilaaksi. Kyllähän te varmaan osaatte itsekin arvella, mitä tapahtuu, kun jää ylioppilaskirjoitusten ajaksi Rukalle lukemaan. Aamulla kun kevätaurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja Suomen paras parkki oli vakosamettia, kirjat ja penaalit lensivät melekosta vauhtia kämpän pimeimpään ja syvimpään nurkkaan. Illalla toki luin, jos ei tullut Lostia telekkarista. Kirjoitukset menivät miten menivät, mutta en ole vihainen tai katkera itselleni asiasta. Toki olisi enemmänkin voinut panostaa. Intressit olivat syystä ja toisesta hiukan muualla.

Asuimme rivitalossa vuoden, jonka jälkeen saimme mahtavan kelomökkirivitalohuoneiston kohtuullisella vuokralla vuodeksi jälleen käyttömme. Vihervaaran Noora asuikin tuon vuoden jälkeen vielä kaksi vuotta kyseisessä talossa. Sen jälkeen meillä oli vielä kaksi eri mökkiä ja viimeisin kommuunimme vuokrasopimus päättyi keväällä 2009. Ai että miksi päättyi? Noh ihmiset kasvaa niin henkisesti, kuin fyysisestikin ja haluaa etsiä elämältä enemmän. Nykyään tämä hamppilauma on hyvin pitkälti kunnon kansalaisia. Osa käy oikeissa töissä, osa opiskelee, eräs sai juuri maisterinpaperit, eräs tekee väitöskirjaa, ja eräs on saanut jo lisäkasvua. Life goes on ja ihmiset sen mukana. Sehän taitaa olla ihan normaali käytäntö.

No ketä meitä nyt vuosien varrella oli? Meitähän oli allekirjoittaneen lisäksi: Antti Autti, Ile Ojansivu, Matti Ollila, Saana Pehkonen, Sanna Niilola, Meri Peltonen, Hanna Laukkanen, Tero Poikajärvi, Jukka Lång, Pekka Ruokanen, Johannes Rinne, Ville Liikala, Hanne Kauko, Noora ja Veera Vihervaara ja Tiina Lindström. Älkää silti hätääntykö! Kaikki edellä mainituista henkilöistä eivät asuneet saman katon alla tietenkään samaan aikaan. Viimeisessä möykylässä oli kaiken kaikkiaan 49 neliömetriä ja vuokranmaksajia 10. Sehän tekee huonolla matikalla sellaiset 4,9 neliötä per naamio. Jonkun täytyi melkein asua vessassa ja toisen vaatekomerossa.

Valehtelisin jos väittäisin, että aina pystyi olemaan iloisella tuulella. Välillä kiristi niin paljon, että teki mieli huutaa ja juosta samaan aikaan, mutta piti malttaa mieltä, koska siihen ei ollut todellakaan tilaa. Varsinkin sesonkiaikana kaikki kaverit iski pirttiin samaan aikaan lautabägeineen ja rullalaukkuineen, joten välillä tuntui, että tilaa ei ollut edes ajattelemiseen. Eihän tuollaista elämää terve mieli olisi jaksanut enää kauaa, kun 10 erilaista henkilöä ja persoonaa olivat pitkiä ajanjaksoja yhdessä. Konflikteilta ei voinut välttyä kukaan. Riidat saatiin kuitenkin aina sovittua, eikä jäänyt kenellekään loppujen lopuksi paha mieli.

Viisi kautta tuota kommuunielämää kesti. Asuin oikeastaan kaksi kautta kokonaan möykylässä ja tein töitä samalla Rukalla. Kävin päivät töissä, ja muut ajat mäessä. Vaikka kämpät olivat täynnä ihmisiä, ja siellä oli melko likaista, nyt on silti myönnettävä, että aika kultaa muistot ja minulla on oikeasti ikävä kyseisiä aikoja. Elämä oli tuohon aikaan melko huoletonta. Saimme varmasti mitä alussa halusimme, eli laskea hyvää parkkia ja asua ja hengata hyvällä porukalla. Talossa asuvat ihmiset ovat tulleet minulle erittäin läheiseksi ja olen saanut sieltä mahtavia ystäviä. En tosissaan vaihtaisi näitä aikoja mihinkään. Vaikka hampaita ja ikeniä joutui kiristelemään, voisin kansainvälisesti todeta, että se oli best of times. Ilmassa on ollut tänä talvena nostalgian lehtien havinaa, ja olemme miettineet, että pitäisikö meidän hankkia jengillä ensi talveksi taas jonkinlainen asunto. Ehkä joo tai ehkä ei. Aika näyttää. Saa nähdä mitä porukka tekee vuoden päästä.